Tehtävä: Etsi ja valitse itseäsi kiinnostava artikkeli opetuskokeilusta tai itseäsi kiinnostavasta yliopistopedagogiikan teemasta. Tee lyhyt pohdiskeleva blogikirjoitus ja kiteytä postauksen loppuun kaksi asiaa jokaisesta artikkelista, jotka haluat erityisesti jakaa muille ryhmäläisille tai kysymys, mihin toivoisit keskustelua blogissa.
Perinteisesti hyvä yliopisto-opettaja on ollut hyvä luennoitsija. Korona-aika on kuitenkin siirtänyt luennot pääsoin etäluennoiksi, ja opiskelijoiden suhtautuminen luento-opetukseen on muuttunut. Lääketieteen opiskelijoista vain pieni osa osallistuu luennoille paikan päällä, osa seuraa luentoja etänä, osa ei enää ollenkaan. Ilmiö on ollut havaittavissa esim. opettamallani lastentautien kurssilla viiden vuoden lääketieteen opiskelijoille luennoitsijasta riippumatta, mutta myös juuri klinikkaan siirtyneillä kolmannen vuoden opiskelijoilla anestesiologian kurssilla. Tämä herättää kysymyksen siitä, onko luento-opettaminen ns. menneen talven lumia erityisesti nyt, kun yliopistojen opetuskuluissa tulisi säästää. Mm. Oulun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on paine vähentää opetushenkilökuntaa (Nummela 2022). Luentojen valmistelu vie opettajalta moninkertaisen ajan itse luennon pitoon nähden, niinpä jokainen luento on iso satsaus opetukseen. Luento-opetus on melko passiivinen opetusmuoto, eivätkä opiskelijat välttämättä koe opiskelijoiden osallistamista mielekkäänä.
Yliopiston tehtävä on tarjota akateemiset valmiudet lääkärin työhön, ja lääkärillä tulee olla alaltaan laajat tiedot ja taidot, jotta voi toimia työssään laadukkaasti ja potilasturvallisesti. Aktiivinen opiskelija voi korvata luennot itseopiskelulla, mm. lukemalla, tai esim. katsomalla netistä videoita. Voiko luentojen tarjoaman teoreettisen puolen siis korvata itseopiskelulla? Mihin tarvitaan luento-opetusta? Luentoihin on yleensä pyritty kokoamaan oppiaineen ydinaines. Luentojen puuttuessa on riski, että tämä teoreettinen viitekehys jää vajaaksi. Näin ollen minusta olennaisempi kysymys on, millaista opetusta tarvitaan, jotta se tarjoaa parhaat mahdolliset tiedot ja taidot tulevaan ammattiin?
Helsingin yliopiston matematiikan aineopintoihin kuuluvalla kurssilla oli kokeiltu uutta opetusmenetelmää korvaamalla luennot ns. prime time -ohjatulla ryhmätyöskentelyllä (Lindqvist et al. 2022). Opetusmuodon tavoitteena oli tukea opiskelijoiden aktiivista roolia, yhteistyötaitojen kehittymistä sekä yhteisöllisyyttä. Kukin opetusviikko aloitettiin kurssikirjaa lukemalla ja verkkotehtäviä tekemällä. Sen jälkeen suoritettiin yksilötehtäviä, joista sai kirjallista palautetta opettajilta. Lisäksi opiskelijat jakautuivat kuuden hengen ryhmiin, jotka tapasivat viikoittain tekemään ryhmätehtävää ja myös pakolliseen opetustuokioon, ja sen jälkeen 15 minuutin mittaiseen ”prime time”-keskusteluun opettajan kanssa eli opiskelijat saivat ”laatuaikaa” opettajansa kanssa. Palautekyselyssä korostui ryhmätyöskentelyn ja vertaisoppimisen merkitys mm. siten, että aiheista keskusteleminen muiden kanssa auttoi oppimisprosessissa. Lisäksi ryhmätyöskentelyn koettiin olevan tehokkaampaa kuin yksin opiskelu, ja asioita pääsi myös opettamaan muille opiskelijoille, mikä syvensi omaa osaamista. Tällainen opiskelumoto voisi ainakin osittain sopia myös lääkärikoulutukseen mm. potilastapausten ja niihin liittyvän tiedonhaun muodossa. Ja toisaalta ryhmäpaine voisi kannustaa opiskelemaan asiat ajallaan.
Salo & Korvenkangas (2021) mukaan Asiantuntijuuden näkökulmasta tarkasteltuna taitava toiminta muodostuu siten, että teoria ja käytäntö ovat yhtä, ja työn teoreettista ja käytännöllistä näkökulmaa voidaan lähentää kokemuksellisella oppimisella. Tätä mallia on käytetty lääketieteen opinnoissa jo pitkään. Lääketieteen opiskelijoilla opiskeluun liittyy paljon käytännönharjoittelua. Mm. lastentautienkurssilla opiskelijoilla on viikon mittainen harjoittelu keskussairaaloissa, he seuraavat lastenpäivystystä, heidän pitää käydä tutkimassa potilaita osastoilla, ja heillä on omia potilaita opetuspoliklinikalla. Salo & Korvenkangas kuvaavat, että työn opinnollistaminen on opiskelijalle vaihtoehtoinen tapa toteuttaa opintoja ja kehittää omaa osaamistaan työelämälähtöisesti. Tämän mallin pedagogisena lähtökohtana on, että työelämälähtöinen toimintatapa kehittää opiskelijan taitoja monitasoisesti, koska työtä ohjaavat teoriat yhdistävät korkeakouluopinnot ja työelämän kehittämistehtävän. (Salo & Korvenkangas 2021). Lääketieteen opinto-ohjelmaan on jo pitkään kuulunut tietty määrä amanuenssina toimimista eli palkallisia harjoittelujaksoja, mutta näillä jaksoilla ei ole voinut korvata kursseja. Jos kursseja voisi korvata työskentelyjaksoilla, tämä siirtäisi ison vastuun työnantajapuolelle opiskelijan laadukkaasta, kattavasta ja ajantasaisesta kouluttamisesta.
Lääkäreiden koulutuksessa on aina noudatettu mestari-kisälli-menetelmää, ja lääkärin ammattiin on sisäänrakennettu myös opettajan työ: Sen lisäksi, että lääketieteen asiantuntijat vastaavat lääkärien perusopetuksesta lääketieteellisissä tiedekunnissa ja yliopistollisissa keskussairaaloissa, lääketieteellisten tiedekuntien perusopetusta hajautetaan enenevästi opetusterveyskeskuksiin ja yliopistollisten keskussairaaloiden ulkopuolelle. Lisäksi lääkärit ohjaavat työssään nuorempia kollegoitaan. Jo erikoistuvat lääkärit ohjaavat tulevia kollegoitaan esim. päivystyksessä. Pitäisikö siis lääkärikoulutukseen sisällyttää myös nimenomaan lääkäreille suunnattuja pedagogisia opintoja? Itä-Suomen yliopisto on tarjonnut kaikkien korkeakoulujen oikeustieteen opettajille suunnattua yliopistojaksoa parin vuoden ajan (Mielityinen 2021). Tällainen koulutus voisi olla perusteltua myös lääkäreille. Lääketieteen opetus poikkeaa muista yliopistoaloista melko paljon. Vaikka oman lastentautikurssini aikainen professori oli sitä mieltä, että lääkärikoulu ei ole ammattikoulu, on siinä paljon samoja piirteitä: Akateemisten taitojen lisäksi pitää oppia paljon kädentaitoja ja kommunikaatiotaitoja. Samat pedagogiset menetelmät kuin muilla tieteen aloilla eivät välttämättä toimi lääkärikoulussa.
Lääketieteen kandidaatti Saara Mäenpää pohti Lääkärilehden blogikirjoituksessaan näin: ”Kandeja opettavien seniorikollegoiden oma koulutus ja ennen kaikkea kokemuksen tuoma tietotaito luovat mittaamatonta lisäarvoa kandien koulutukseen ja kasvavat korkoa jokaisen heidän kouluttamansa lääkärin verran. Ammattilaisuus ei tule yksin siitä, että on opiskellut oikeat kirjat ja videot, muutenhan kuka tahansa voisi ryhtyä lääkäriksi. Laadukas lääkärikoulutus on sitä, että oppi siirtyy sekä tietona että taitoina.” Tieto voidaan saada lukemalla, mutta taito syntyy tekemällä. Lääketieteen opetusta on tarpeen kehittää uuteen muotoon, jotta yhä pienevillä resursseilla saadaan turvattua opetuksen taso, ja opiskelijalle riittävät taidot työelämään. Tämä vaatinee opiskelijoita itsenäisempää opiskelumuotoa, ja opettajien ajankäyttöä on suunnattava luento-opetuksesta itse- ja ryhmäopiskelua ohjaavampaan ja käytännön taitoja harjoittavaan suuntaan. Eli annetaan opiskelijoille ”laatuaikaa”.
Lähteet
Nummela M. Oulu: Lääketieteellisessä 25 henkilövuoden säästötarve. Lääkärilehti 31.8.2022.
Lindqvist K, Rämö J & Häsä J: Laatuaikaa luentojen sijaan – Kokemuksia prime time -ohjatusta ryhmätyöstä matematiikan yliopistokurssilla. Yliopistopedagogiikka 1/2022.
Salo V & Korvenkangas H. Kokemuksellinen oppiminen korkeakouluissa työn opinnollistamisen näkökulmasta. Yliopistopedagogiikka 1/2022.
Mielityinen. Pedagogista koulutusta oikeustieteen opettajille – miksi ja miten? Yliopistopedagogiikka 2/2021.
Mäenpää S. Pitääkö kaikki opettaa kädestä pitäen? Lääkärilehden blogi 30.9.2020
Kirjoittaja: Marika Paalanne
