Oppimisen ja osaamisen opettelua ja omaksumista

Tehtävä: Valitse Yliopistopedagogiikka-lehdestä kehittäminen ja kokeilut –osiosta yksi artikkeli/poissaolotunti itseäsi kiinnostavasta opetuskokeilusta. Tee lyhyt pohdiskeleva blogikirjoitus ja kiteytä postauksen loppuun kaksi asiaa jokaisesta artikkelista, jotka haluat erityisesti jakaa muille blogin lukijoille tai mistä haluaisit saada aikaan keskustelua blogissa.

Valitsemani artikkelit olivat Jatkuvalla arvioinnilla enemmän osaamista kandidaattivaiheen massakurssilla (Paloposki et.al., 2022) ja Opiskelijasta asiantuntijaksi: Oman osaamisen sanoittaminen (Honkanen & Komppa, 2022). Ensimmäisessä artikkelissa keskityttiin pohtimaan ja testaamaan jatkuvan arvioinnin toimivuutta verrattuna ns. lopputenttiin, ja toisessa artikkelissa perehdyttiin oman osaamisen tunnistamiseen ja sanoittamiseen portfoliotyöskentelyn kautta. Mielestäni nämä molemmat artikkelit liittyvät hyvin läheisesti ongelmaan, jonka moni kohtaa viimeistään korkeakoulussa, osa jo aikaisemmin: oppimisen vaikeus. Läpi koko opiskelu-uran moni meistä tottuu opettelemaan asioita ulkoa, sen sijaan että todella sisäistäisi ne ja osaisi soveltaa niitä. Koska oppiminen ja opiskelu tuntuu yhtäkkiä todella paljon vaikeammalta vaatimustason kasvaessa, saattaa se johtaa kursseista tai pahimmillaan koko alasta luopumiseen.

Ensimmäisessä artikkelissa Paloposki ym. testasivat, kuinka kurssilla tehtävä jatkuva arviointi vaikuttaa sitoutumiseen, ja voisiko lopputentistä luopua mahdollisesti kokonaan. He asettivat kokeilun tavoitteiksi kurssin keskeyttämisprosentin pienentämisen, uusintatenttisuoritusten vähentämisen ja oppimisen laadun parantamisen. Jotta tavoitteet saavutettaisiin, kurssilla tehtiin 3 muutosta vuonna 2015: viikoittaisten kotilaskujen painoarvon lisääminen, lopputentin korvaaminen kahdella välikokeella ja pisterajojen ilmoittaminen opiskelijoille jo ennen kurssin alkua. Nämä muutokset auttoivat opiskelijoita arvioimaan omaa tasoaan suhteessa pisterajoihin läpi koko kurssin. Myös yhteistyöhön kotitehtävissä rohkaistiin. Vuonna 2017 kokeista kuitenkin luovuttiin kokonaan, ja arviointi pohjautui täysin kotitehtäviin. Paloposki ym. havaitsivat, että lopputentin korvaaminen viikoittaisilla kotitehtävillä lisäsi opiskelijoiden sitoutumista kurssiin, mikä näkyi korkeampana läpäisyprosenttina, parempina arvosanoina, ja opiskelijoiden myönteisinä kommentteina. 

Toisessa artikkelissa Honkanen & Komppa keskittyivät parantamaan opiskelijoiden oman osaamisen sanoittamista ja siten mahdollisesti työllistymistä ohjatun portfoliotyöskentelyn kautta. Ohjattu työskentely toteutettiin koko lukuvuoden kestävänä kurssina, jonka aikana opiskelijat saivat työstää portfolion ohjatusti, ja sitä myötä tunnistaa omaa osaamisen tasoa ja opetella sanoittamaan sitä.

Tavoitteiksi kurssilla asetettiin, että opiskelija osaisi kurssin jälkeen sanallistaa ja arvioida osaamistaan, taitojaan ja tietojaan, osaisi kirjoittaa ja muokata portfoliotekstiä, tuntisi kurssin jälkeen oman alansa työtilannetta ja -tehtäviä, ja harjaantuisi tekemään omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisia valintoja myöhemmissä opinnoissaan. Kurssi jakautui kolmeen osaan (urasuunnittelu, asiantuntijataidot, portfolion kirjoittaminen) jotka kukin täydensivät toisiaan. Joka osiossa työskentelytapoina toimivat keskustelut ja kirjoitusharjoitukset sekä niistä annettava palaute. Opiskelijat kokivat kurssin päätteeksi, että keskeisin tavoite, oman osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen, saavutettiin kurssin aikana erinomaisesti.

Vaikka Honkanen & Komppa keskittyivätkin lähinnä osaamisen sanoittamiseen työmarkkinoita ajatellen, on omaa oppimista ja osaamista hyvä kyetä sanoittamaan jo opiskelun aikana. Jos ei itsekään oikein tiedä, mitä osaa ja mitä ei, on vaikeaa lähteä rakentamaan tulevaa oppimista. Myös omat oppimismetodit on hyvä tuntea, jotta osaa lähestyä opiskelua oikealta kantilta. Olen itse Paloposki ym. kanssa samaa mieltä siitä, että jatkuva arviointi on parempi ja realistisempi tapa arvioida osaamista kuin lopputentit. Lopputentit rohkaisevat usein vain hetken kestävään ulkoa oppimiseen, sen sijaan että opeteltava asia sisäistettäisiin ja sitä pystyttäisiin soveltamaan ja yhdistämään aikaisempaan tietoon. Oman osaamisen ja oppimisen tunnistamista ja sanoittamista pitäisi mielestäni harjoitella jo peruskoulussa, sillä se auttaa opiskelussa pitkällä tähtäimellä. Molemmissa artikkeleissa esiin nousi yhteistyön ja tuen tärkeys. Työelämässä yhteistyötä tehdään paljon, harva asia jää yksin tehtäväksi, joten tuntuu hieman hölmöltä, että yliopistoissa painotetaan itsenäistä työskentelyä niin paljon. On mielestäni realistisempaa tehdä yhteistyötä ja käyttää eri tiedonhankintamenetelmiä, kuin päntätä yksin neljän seinän sisällä, jotta muistaa opeteltavan asian edes tentin ajan. 

Lopuksi vielä asiat, jotka nostaisin esiin artikkeleista: Yhteistyö ja sen opettelu on tärkeää jo opiskeluvaiheessa, sillä sitä tehdään työelämässä paljon. Jatkuva arviointi parantaa oppimista ja muistamista, eikä painota niin vahvasti ulkoa opetteluun. Oman osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen on perusta tulevalle oppimiselle. On hyvä tutustua vaadittuun osaamisen tasoon jo etukäteen, oli kyse sitten kurssista tai työelämästä.

Lähteet

Tuomas Paloposki, Viivi Virtanen & Maria Clavert (2022). Jatkuvalla arvioinnilla enemmän osaamista kandidaattivaiheen massakurssilla. Yliopistopedagogiikka 1/2022. Saatavilla: https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2022/08/22/jatkuvalla-arvioinnilla-enemmanosaamista-kandidaattivaiheen-massakurssilla/ 

Suvi Honkanen & Johanna Komppa (2022). Opiskelijasta asiantuntijaksi: Oman osaamisen sanoittaminen. Yliopistopedagogiikka 1/2022. Saatavilla: https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2022/08/22/opiskelijasta-asiantuntijaksi-omanosaamisen-sanoittaminen/ 

Kirjoittaja: Katri Ruottinen

Hybridiopetus – Mikä toimii?

Tehtävä: Tee lyhyt pohdiskeleva blogikirjoitus ja kiteytä postauksen loppuun kaksi asiaa jokaisesta artikkelista, jotka haluat erityisesti jakaa muille blogin lukijoille tai mistä haluaisit saada aikaan keskustelua blogissa.

Maailmanlaajuisen koronaviruspandemian myötä monilla sektoreilla ihmiset olivat pakotettuja ottamaan käyttöön etänä toteutuvat tapaamiset ilman, että tähän ennätettiin juurikaan valmistautua. Opetussiirrettiin nettiin muutamassa päivässä, vaikka tarkkaa tietoa siitä, miten etäopetus vaikuttaa oppimisprosessiin tai opettajan ja oppilaan väliseen vuorovaikutukseen oli vielä vähän saatavilla. Taistelimme erilaisten etäsovellusten kanssa ja vähitellen opimme, miten ne toimivat. Ajan myötä etäyhteyksien käyttö on tullut sujuvammaksi ja myös tieteellisiä tutkimuksia aiheeseen liittyen on tuotettu lisää. 

Vaikka emme ole enää pakotettuja hoitamaan tapaamisia etäyhteyksin, on etänä tapahtuvasta opetuksesta tullut yleinen opetusmuoto kasvokkain tapahtuvan opetuksen (jatkossa läsnäopetuksen) rinnalle ja varsin moni opiskelija suosii etäopiskelu mahdollisuutta, jolloin hän ei ole sidottu tekemään opintojaan tietyssä paikassa tai edes tiettynä aikana. Meillä on luentoja, missä samanaikaisesti osa opiskelijoita seuraan opetusta ruudun takaa, kun osa taas on läsnä paikan päällä (ns. hybridiopetus). Muuttunut opetustapa edellyttää opettajalta uudenlaista pedagogista ja tietoteknistä osaamista. Olemme rakentaneet uudenlaisia virtuaalisia luokka – ja oppimisympäristöjä fyysisten tilojen rinnalle, mutta mitä ovat käyttäjien, niin opettajien kuin oppilaiden, kokemukset näistä? Pystyvätkö ne sitouttamaan riittävästi etäopiskelijaa oppimisprosessiin ja osallisuuteen opetustilanteissa, vahvistavatko ne opiskelijan pystyvyyskokemusta ja tuottavatko myönteisiä tunteita oppimiseen liittyen? Kysymys ei ole vähäpätöinen, sillä osallisuuden, sitoutuneisuuden ja pystyvyyskokemuksen on todettu olevan yhteydessä oppimistuloksiin ja opinnoissa pärjäämiseen (Lonka & Ketonen, 2012). On tärkeä pohtia, miten hybridiopetus palvelee niitä opiskelijoita, jotka suorittavat opintojaan etänä sekä miten opettajat kokevat virtuaaliopetuksen.

Raes on vuonna 2022 julkaistussa artikkelissaan vertaillut kahta eri tavalla toteutettua hybridiopetusta, joissa keskeinen tarkastelun kohde oli etäopiskelijoiden osallistumismahdollisuudet opetuksen aikana. Tutkimuksessa selvitettiin opiskelijan läsnäolon (paikalla vai etänä) ja opetuksen vuorovaikutuksellisuuden vaikutusta opiskelijan käsitteelliseen ymmärtämiseen sekä emotionaaliseen sitoutuneisuuteen opiskeluprosessin aikana. Lisäksi kartoitettiin opettajan kokemuksia hybridiopetuksesta. 

Kiinnostavin löydös Raesin tutkimuksessa liittyi opiskelijan emotionaaliseen sitoutumiseen. Tutkimus toi esille, että opiskelijan mahdollisuus osallistua vuorovaikutuksellisesti opetukseen joko ollen luennolla läsnä tai etäyhteyden päässä niin, että heillä on mahdollisuus vuorovaikutukseen, vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja opiskelijan emotionaalista sitoutuneisuutta oppimisen aikana. Sen lisäksi, että opiskelijalla on mahdollisuus vuorovaikutukseen opettajan kanssa, myös vuorovaikutus opiskelijatovereihin koettiin tärkeäksi tekijäksi. 

Tarkasteltaessa opettajien kokemuksia hybridiopetuksesta, myös niissä nousi esille tarve vuorovaikutuksellisuuteen opiskelijoiden kanssa. Hankalimmilta tuntuivat opetustilanteet, missä opettaja tuotti puhetta näyttöruudulle ilman, että näki opiskelijoita. Opettajalla ei ollut mahdollisuutta arvioida ilmeiden perusteella, miten opiskelijat ymmärsivät asian eikä myöskään arvioida siten, miten onnistuu luennon pitämisessään. 

Nämä tulokset tuntuvat loogisilta. Oppiminen ja hermoston kypsyminen tapahtuvat varhaisista vaiheista lähtien vuorovaikutuksessa niin fyysisen kuin sosiaalisen ympäristön kanssa. Erilaiset kohtaamiset muuttavat tapaamme ajatella ja toimia ja täysin itsenäinen opiskelu poistaa meiltä mahdollisuuden peilata omia ajatuksiamme ja havaintojamme suhteessa toisiin sekä testata näiden paikkansa pitävyyttä. Oppilaan jäädessä yksin oman oppimisprosessinsa kanssa on vaarana, että opiskelumotivaatio ja pystyvyyskokemus laskevat, mikä pitkällä aikavälillä voi jopa heijastua opiskelijan opinnoissa menestymiseen. 

Hybridiopetus on tullut jäädäkseen. Opettajina meidän tulee rakentaa tätä opetus niin, että se mahdollistaa opiskelijan osallistumisen ja osallisuuden myös etäyhteyksien päässä eikä altista häntä passiivisen tiedon vastaanottajaksi, mikä ei tue oppimista. Opiskelijalla tulee luoda mahdollisuuksia kohtaamisiin ja ajatusten vaihtamiseen niin opettajan kuin opiskelijatovereidenkin kanssa, missä merkittävässä roolissa ovat käytössä olevat tekniset sovellukset ja opettajan valitsemat opetustekniikat. Osallisuus sitouttaa opiskelijaa oppimisprosessiin, mikä viime kädessä heijastuu opiskelijan oppimistuloksiin. 

Lähteet

Lonka, K. & Ketonen, E. (2012). How to make a lecture course an engaging learning experience? Studies for the Learning Society. Raes, A. (2022). Exploring student and teacher experiences in hybrid learning environments: Does presence matter? Postdigital Science and Education, 4, 138–159. 

Kirjoittaja: Merja Nikula