Kun tentti jäi pois – mitä opiskelijat oikeasti oppivat?

Tein opetusharjoitteluni maisterivaiheen opintojaksolla Kaupunkiliikenteen ja katujen suunnittelu. Kurssi kuuluu yhdyskuntatekniikan opintoihin ja keskittyy liikennesuunnittelun keskeisiin periaatteisiin sekä niiden soveltamiseen käytännössä.

Pedagogisena kehittämiskohteenani oli opiskelijoiden aktiivisen roolin vahvistaminen sekä opetuksen työelämälähtöisyyden lisääminen. Halusin siirtyä pois perinteisestä luento+tentti -mallista kohti oppimista, jossa opiskelijat tekevät itse, soveltavat ja joutuvat perustelemaan ratkaisujaan. Ajatuksena oli, että oppiminen tapahtuu parhaiten aktiivisen osallistumisen ja tekemisen kautta (Prince, 2004).

Keskeisin uudistus oli laaja ryhmämuotoinen harjoitustyö, joka korvasi kurssin tentin. Harjoitustyössä opiskelijat suunnittelivat todelliseen kohteeseen liikenneympäristön kehittämisehdotuksia. Työ eteni vaiheittain väliseminaarin ja loppuseminaarin kautta, ja siihen sisältyi myös vertaisarviointia. Tavoitteena oli, että opiskelijat harjoittelevat työelämässä tarvittavia taitoja, kuten tiedonhankintaa, analysointia, suunnittelua ja ratkaisujen perustelua.

Digipedagogiikkaa hyödynsin erityisesti Moodle-ympäristön, Zoomin sekä erilaisten yhteisten työkalujen kautta. Kurssimateriaalit, palautukset ja ohjaus tapahtuivat pääosin digitaalisesti, ja etäopetuksessa hyödynnettiin keskusteluja sekä pienryhmätyöskentelyä. Digitaalisuus ei kuitenkaan ollut itseisarvo, vaan sen tarkoituksena oli tukea opiskelijoiden työskentelyä ja mahdollistaa joustava osallistuminen.

Kurssin keskeiset ratkaisut toimivat hyvin. Opiskelijat kokivat asiantuntijaluennot kiinnostaviksi ja harjoitustyön oppimisen kannalta merkitykselliseksi. Yksi opiskelija kiteytti kokemuksen hyvin: “Harjoitustyö oli työläs, mutta siinä oppi eniten koko kurssilla.” Myös kurssin läpäisyaste oli hyvä, eikä keskeytyksiä ollut ollenkaan.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut ongelmitta. Ryhmätyöskentelyssä ilmeni haasteita erityisesti työpanoksen jakautumisessa. Tämä korosti tarvetta kehittää ryhmätyön ohjausta ja arviointia edelleen. Lisäksi etäopetuksessa vuorovaikutus jäi paikoin vähäiseksi, mikä on yksi keskeinen kehittämiskohteeni jatkossa. Opetusharjoittelu vahvisti käsitystäni siitä, että arvioinnin tulisi tukea oppimisprosessia eikä olla siitä irrallinen osa (Boud & Falchikov, 2007).

Opetusharjoittelu vahvisti käsitystäni siitä, että oppiminen tapahtuu parhaiten tekemällä ja keskustelemalla. Se myös osoitti, että työelämälähtöiset tehtävät motivoivat opiskelijoita ja auttavat heitä hahmottamaan oman alansa käytäntöjä. Samalla huomasin, kuinka tärkeää opetuksen selkeä rakenne on aktiivisen oppimisen tukemisessa (Biggs & Tang, 2011). Jatkossa haluan kehittää opetustani edelleen vuorovaikutteisempaan suuntaan ja tehdä opiskelijoiden ajattelusta entistä näkyvämpää.

Jos pitäisi kiteyttää yksi ajatus muille opettajille, se olisi tämä: uskalla luopua tentistä ja anna opiskelijoille mahdollisuus tehdä. Se on usein myös paras tapa oppia.

 

Lähteet

Biggs, J., & Tang, C. (2011). Teaching for quality learning at university. Open University Press.

Boud, D., & Falchikov, N. (2007). Rethinking assessment in higher education. Routledge.

Prince, M. (2004). Does active learning work? A review of the research. Journal of Engineering Education, 93(3), 223–231.

 

Kirjoittaja: Virve Merisalo

 

Ajatuksia artikkelista Ryhmäprosessin hyödyntäminen yliopisto-opetuksen haasteena

Tehtävä: Tutustu artikkeliin. Tee pohdiskeleva blogipostaus ja kiteytä postauksen loppuun kaksi asiaa, jotka haluat erityisesti jakaa muille ryhmäläisille tai kysymys, mihin toivoisit keskustelua blogissa.

Ryhmätyö ei ole perinteisesti ollut yliopisto-opetuksessa kovinkaan suosittu opetusmenetelmä. Eräs ryhmätyön ongelmia on se, että opettajan on hankala valvoa, osallistuvatko kaikki ryhmän jäsenet prosessiin yhtä suurella panoksella, ja toisaalta ryhmätyön vaatiman läsnäolon on koettu rajoittavan akateemista vapautta. Vaikka ryhmätöitä kuitenkin on yliopisto-opetuksessa silloin tällöin toteutettu, niiden pedagoginen kehittäminen ja oppimistulokset eivät ole olleet sillä tasolla, että ryhmätyön olisi koettu olevan hyödyllinen opetusmenetelmä. Ryhmätyötaidot ovat kuitenkin olennaisia työelämätaitoja, joita myös yliopistoopetuksen tulisi tarjota. Oma opetusryhmäni koostuu kerrallaan 50 opiskelijasta, jotka työskentelevät 2-3 hengen pienemmissä, vapaasti muodostetuissa ryhmissä opetustilojen ja -välineiden sijainnin vuoksi. Lukemani artikkeli antoi ajatuksia siihen, miten voisin paremmin ryhmäyttää opiskelijoita ja hyödyntää ryhmien toimintaa opetuksessa.

Kaksi yleisintä ryhmätyömenetelmää korkeakouluopetuksessa ovat olleet yhteistoiminnallinen sekä ongelmaperustainen oppiminen (problem based learning). Yhteistoiminnallinen oppiminen tarkoittaa tiivistettynä sitä, että ryhmällä on yhteiset tavoitteet, joista koko ryhmä vastaa yhdessä muodostettujen sääntöjen avulla. Samalla tavoitteena on edistää sekä persoonallisuuden että itsetuntemuksen kehittymistä. Opettajan roolina on toimia ryhmäprosessin vastuu- ja tukihenkilönä. Ongelmaperustaisessa oppimisessa keskeistä on yhteiseen tavoitteeseen sitoutuminen, vuorovaikutus, toisten huomioon ottaminen, päätöksenteko ja ongelmanratkaisutaidot.

Jotta ryhmätyöskentely toimisi optimaalisella tavalla, yliopisto-opettajalla tulisi olla taito tukea ja säädellä sekä ryhmäytymistä että ryhmän toimintaa. Artikkelissa pienryhmän kooksi on määritelty 3-15 jäsentä, keskisuuren ryhmän kooksi 16-30 jäsentä ja suurryhmän kooksi yli 30 jäsentä. Ryhmäkoon kasvaessa vuorovaikutus jäsenten kesken sekä tuottavuus vähenee. Oma opetusryhmäni siis lukeutuu artikkelin mukaan suurryhmään, mutta sen sisällä olevien 2-3 hengen pienryhmien toimintaa voisin jatkossa ohjata suunnitellummin, esimerkiksi antamalla harjoitustöiden aikana ryhmässä suoritettavia pieniä tehtäviä. Ryhmäytymiseen ja ryhmädynamiikkaan vaikuttavat suuresti yksilöiden psyykkiset ominaisuudet sekä jäsenten keskinäinen riippuvuus. Hyvin johdetussa ryhmäytymisprosessissa ryhmän jäsenet voivat kokea olevansa turvallisessa ympäristössä ja ryhmäytymisen alussa ilmenevistä defensseistä voidaan luopua. Onnistuneessa ryhmäytymisessä työryhmällä on yhteinen tavoite, jokaista jäsentä arvostetaan, ryhmä kykenee käsittelemään siinä esiintyviä ongelmia eikä sillä ole sisäisiä alaryhmiä. Koska oma kurssini kestää koko syyslukukauden, olen ajatellut sekoittaa pienryhmiä silloin tällöin uuteen järjestykseen, jotta opiskelijat pääsevät toimimaan vaihtuvissa ryhmissä erilaisten ihmisten kanssa.

Ryhmätyön ajatellaan kehittävän reflektiotaitoja, kun opiskelija joutuu sopeutumaan uusiin tilanteisiin, tekemään valintoja sekä antamaan ja saamaan palutetta. Reflektointitaidot kehittävät itseohjautuvuutta, ja sosiaalinen kanssakäyminen ryhmässä edistää sosiaalisten taitojen kehittymistä. Ryhmätoimintaan sisältyy myös aina jollakin tasolla intuitiivista ajattelua sekä tiedostamatonta toimintaa, jota ei ole yliopistoopetuksessa pidetty merkittävänä, mutta jotka voisivat tuottaa ryhmässä hyödyllisiä ajatteluprosesseja. Tätä aihetta sivuttiin artikkelissa hyvin vähän ja teksti oli melko abstraktia ja vaikeaselkoista lukea, joten sen merkitys ryhmätyössä jäi vielä itselleni vieraaksi.

Ryhmän ohjaamisen vaiheet ovat suunnittelu, toteutus sekä prosessointi. Suunnittelussa on otettava huomioon ammatillinen konteksti sekä yhteisön tarpeet. Ohjaaja määrittelee tavoitteet, toimintatavat, ryhmän muodostamisen säännöt sekä arviointimenetelmät. Toteutusvaiheessa ohjaaja on vastuussa ryhmässä tapahtuvasta kasvusta ja sen seuraamisesta. Jälkeenpäin tapahtuvan prosessoinnin aikana ohjauskokemusta pyritään ymmärtämään ja soveltamaan sitä tulevia ryhmäohjauksia varten. Tässä kohtaa pohdin sitä, pitävätkö yliopisto-opettajat ryhmätöiden teettämistä liian työläänä muihin opetusmenetelmiin nähden? Varmasti ainakin työn arviointi on hankalampaa kuin yksilösuorituksissa, ja lisäksi suunnitteluvaihe voi viedä enemmän aikaa kuin pelkän luentotyyppisen opetuksen suunnittelu.

Vaikka ryhmätyöprosessissa ja sen ohjauksessa voi korkeakouluopetuksessa olla monenlaisia haasteita, ovat sen hyödyt kuitenkin kiistattomia etenkin työelämätaitoja ajatellen. Kuten artikkelin lopussa todetaan Tampereen yliopiston rehtoria Jorma Sipilää lainaten: ”Hyvät tyypit tulevat ryhmästä. Dialoginen prosessi on tärkeää oppimisen kannalta; kaikkea kehittymistä tapahtuu eniten keskinäisissä prosesseissa, ei hierarkkisessa ajattelussa.”

Kysymys lukijoille: Miten estää ”vapaamatkustajat” ryhmätöissä, jos ryhmätyö tapahtuu muualla kuin opettajan seuraamana? Miten voisi varmistaa, että kaikki ryhmän jäsenet ovat osallistuneet yhtä suurella panoksella työhön ja oppineet opiskeltavan aiheen riittävällä tasolla, jos sitä ei arvioida tentillä?

Lähteet:

Öystilä S. 2001. Ryhmäprosessin hyödyntäminen yliopisto-opetuksen haasteena. Teoksessa Poikela E. & Öystilä S. (toim.) Tutkiminen on oppimista - ja oppiminen on tutkimusta. s. 30-50. 


Kirjoittaja: 
Elina Kylmäoja
Yliopistopedagogiikan opiskelija
Oulun yliopisto