Verkko-opetus on siirtänyt sekä opettajat että opiskelijat luentosaleista ja tietokoneluokista kotitoimistoihin, mikä voi joillekin olla olohuoneen sohva, keittiön pöytä tai kesämökki. Jos yhteisöllisyyden kokeminen opetuksessa oli aiemminkin kyseenalaista, onko yhteisöllisyydestä enää edes rippeitä jäljellä? Vai luoko virtuaalimaailma aivan uudenlaisia yhteisöllisyyden kokemuksia?
Kysymys yhteisöllisyydestä on kasvanut mielessäni opettaessani lukuisia kursseja etäyhteyden kautta keväästä 2020 lähtien. Yliopistopedagogiikan opetusharjoittelussani kehittämiskohteena olleen kurssin – GIS-analyysimenetelmät tutkimuksessa – vuoro koitti tasan vuosi etäajan alkamisen jälkeen. Kyseessä on Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikön geoinformatiikan erikoistumisalaan kuuluva maisterivaiheen kurssi, joka järjestetään joka toinen vuosi. Aiemmin ainoastaan vieraileviin luennoijiin perustunut kurssi kaipasi uudistamista, ja olinkin jo ennen etäajan alkua päättänyt uudistaa sen täysin. Yhtäältä uudistaminen koski kurssin sisältöä, toisaalta sen toteuttamistapaa. Mutta uudistamisella halusin luoda kurssille myös yhteisöllisyyttä. Kurssin täysin uudistuneen sisällön myötä halusin myös itseni nähtävän yhtenä kurssin oppijoista, osana oppimisyhteisöä.
Vaan miksi oikeastaan olin kiinnostunut yhteisöllisyydestä, enhän itse ole koskaan kokenut olevani yhteisöllinen oppija? Yhteisöllisellä oppimisella tarkoitetaan tilannetta, missä ryhmä tai yhteisö osallistuu yhdessä tiedon rakenteluun: oppiminen on tällöin yhteisön jäsenten yhteinen ja yhdessä koettu prosessi ja tulos (Repo-Kaarento ym. 2011). Vaikka tutkijat eivät olekaan täysin yksimielisiä yhteisöllisen oppimisen hyödyistä, on sen nähty edistävän oppimista erityisesti silloin, kun oppijat rakentavat tietoa toisten oppijoiden tarjoaman tiedon päälle, tai tuottavat tietoa opetusmateriaalin ulkopuolelta (Mende ym. 2021). Juuri tällaista halusin sisällyttää myös omaan opetukseeni.
Verkkoympäristössä yhteisöllinen oppiminen voi toteutua erilaisten ryhmätyövälineiden ja keskustelualustojen kautta (Löfström & Nevgi 2011). Verkko-opetusta koskevassa tutkimuksessaan Picciano (2017) mainitsee, että oppimisyhteisön luominen on eräs onnistuneen etäopetuksen keskeisimmistä edellytyksistä. Yhteisöllisessä toiminnassa olennaista on yhteisön jäsenten välinen vuorovaikutus, eleet ja muu sosiaalinen viestintä. Perinteisessä lähiopetuksessa usein ajatellaan, että fyysinen läsnäolo mahdollistaa spontaanin vuorovaikutuksen. Kuinka tämä kaikki onnistuu etäopetuksessa, missä osallistujat ovat paitsi fyysisesti erillään toisistaan, myös pääosin kykenemättömiä näkemään toistensa reaktioita ja sosiaalisia vihjeitä? Voidaanko toisaalta ajatella, että hajottaessaan perinteisen vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden, etäopetus voi luoda tilalle jotain uutta, jopa jotain parempaa?
Brysonin ja Andresin (2020) mukaan verkko-opetusta ei tulisi ajatella lähiopetuksen implementointina verkkoympäristössä, vaan kokonaan erilaisena opetuksen paradigmana. Vaikka ”paradigman muutos” lieneekin terminä jo loppuun kulutettu, on väitteessä itsessään perää. Elämme digitalisoituvassa maailmassa, mutta emme ehkä tule ajatelleeksi, kuinka paljon tämä lopulta on muuttanut tapaamme toimia ja olla vuorovaikutuksessa. Pandemia on lähes pysäyttänyt aiemmin itsestäänselvyytenä pidetyn matkustamisen, mutta se ei ole pysäyttänyt maailmaa, eikä estänyt vuorovaikutusta ihmisten välillä.
En itse edusta diginatiivina pidettyä sukupolvea, mutta pienen alkuepäilyn jälkeen olen ottanut digiaktivoinnin ja -opetuksen välineet omikseni edistämään vuorovaikutuksen tapahtumista. Eniten harmittelen, ettei näitä välineitä ole ollut käytettävissä jo paljon aiemmin! Zoom, Moodlen eri aktiviteetit ja Mentimeter ovat nykyisin opetukseni perustyökaluja. Digitaalisilla aktivointivälineillä saan mukaan nekin, jotka luentosalissa eivät koskaan avaisi suutaan – ihan kuten minä itse opiskelijana ollessani. Digivälineet myös antavat tasa-arvoisen äänen kaikille. Näenkin digivälineet uudenlaisen yhteisöllisyyden mahdollistajina, joka voi toteutua eri tavoin. Zoom-huoneissa ja chateissa vuorovaikutus on synkronista, kun taas keskustelualueilla yhteisöllinen työskentely tapahtuu asynkronisesti. Tämä osaltaan palvelee erilaisia oppijoita.
Edellä todettu voi kuulostaa hienolta, mutta onko kaikki sittenkin vain teknologista pinnallisuutta, joka ei oikeasti toteuta yhteisöllistä oppimista? Oma jokseenkin varma havaintoni on, että digitaaliset välineet vähintäänkin aktivoivat opiskelijoita, ja verkko-opetus kasvattaa luentojen osallistujamääriä. Pelkästään näillä keinoilla ei kuitenkaan luoda yhteisöllisyyttä ja edistetä yhteisöllistä oppimista. Toisaalta voidaan kysyä, millaista opetusta opiskelijat todellisuudessa pitävät hyvänä.
Tein opetusharjoittelukurssini alussa opiskelijoille kyselyn, jossa tiedustelin heidän näkemystään erilaisista aktivointitavoista luennoilla: pelkkä perinteinen opettajakeskeinen luennointi, luennon aktivointi digitaalisilla välineillä, tai ryhmäkeskustelut luennoilla. Suurin osa, 70%, kannatti digitiaalisten aktivointityökalujen käyttöä. Toiselle sijalle ei kuitenkaan tullut yhteisöllistä oppimista tukevat ryhmäkeskustelut, vaan perinteinen luennointi 20% osuudella. Vain noin joka kymmenes opiskelija piti ryhmäkeskusteluja toivottavana.
Nihkeälle suhtautumiselle ryhmäkeskusteluja kohtaan on monia syitä. Ryhmäkeskustelut voivat olla vaivaannuttavia, erityisesti jos ryhmät jäsenet eivät tunne entuudestaan toisiaan. Ne ovat myös kuormittavia ja keskittymistä vaativia: perinteinen, opettajavetoinen luento ei samalla tavalla sido osallistujia ruudun ja mikrofonin ääreen. Opiskelijalle voi myös olla epäselvää, miksi ryhmäkeskusteluja pidetään. Ehkä opettaja vain haluaa itse päästä helpolla?
Ryhmäkeskustelujen vähäinen kannatus sai minut pitkälti vetäytymään niiden laajemmasta hyödyntämisestä opetusharjoittelukurssillani. Tämä ratkaisu oli ehkä useimmille opiskelijoille mieleen, mutta ei edesauttanut pedagogisen kehittämistavoitteeni toteutumista: palautteen perusteella kurssia ja sillä tapahtunutta oppimista ei oltu koettu yhteisölliseksi, vaikka kurssin seminaarityöt tehtiinkin ryhmissä ja kurssin mittaan käytiin keskusteluja useilla Moodle-keskustelualueilla.
Oppimistulokset kurssillani ylittivät joka tapauksessa omat odotukseni, mikä johtui ehkä huolella laatimistani sisällöistä ja opetusmateriaaleista, sekä uskoakseni hyvästä oppimisilmapiiristä, jota pyrin luomaan ja ylläpitämään kurssilla. Lisäksi arvelen uusista teemasisällöistä kummunneen oman innostuneisuuteni myös tarttuneen opiskelijoihin.
Kuitenkin toteutuakseen yhteisöllinen oppiminen vaatii ehkä myös opettajalta rohkeutta työntää opiskelijoita pois paljon puhutulta mukavuusalueelta ja edellyttää heiltä vastuun ottamista. Yhteisöllisille työskentelytavoille tulisi olla pedagogiset perusteet, jotta työskentelyä ei tehtäisi vain muodon vuoksi toivoen, että se kuin itsestään johtaisi hyvään lopputulokseen. Joka tapauksessa koen, ettei ainakaan verkko-opetus ole yhteisöllisen oppimisen este tai vastakohta, vaan nimenomaan verkko-opetuksessa käytettävät välineet mahdollistavat mielestäni erinomaisesti nykyaikaisen yhteisöllisyyden toteutumisen opetuksessa.
Lähteet
Bryson J & Andres L (2020). Covid-19 and rapid adoption and improvisation of online teaching: Curating resources for extensive versus intensive online learning experiences. Journal of Geography in Higher Education 44:4, 608–623.
Löfström E & Nevgi A (2011). Verkko-opetuksen linjakkuus ja yhteisöllinen oppiminen. Teoksessa: Lindblom-Ylänne S & Nevgi A (toim.): Yliopisto-opettajan käsikirja, 300–317. WSOYpro, Helsinki.
Mende S, Proske A & Narciss S (2021). Individual preparation for collaborative learning: Systematic review and synthesis. Educational Psychologist 56:1, 29–53.
Picciano, AG (2017). Theories and frameworks for online education: Seeking an integrated model. Online Learning 21:3, 166–190.
Repo-Kaarento
S, Levander L & Nevgi A (2011). Oppimisen sosiaaliset ulottuvuudet. Teoksessa: Lindblom-Ylänne S & Nevgi
A (toim.): Yliopisto-opettajan käsikirja,
100–122. WSOYpro, Helsinki.
Kirjoittaja: Harri Antikainen; dosentti, yliopistotutkija
