Pandemia on muuttanut merkittävästi elämäämme – myös opiskelutavat ovat merkittävien muutosten keskellä. Ennen pandemiaa digipedagogiikka oli tulossa, mutta koronaviruksen iskiessä maapallolle ja lamauttaessa tutun elämäntyylimme opiskelu- ja opetustapojen muutos tapahtui hetkessä. Pääosa lähiopetuksesta muuttui etäopetukseksi. Luento-opetus ei yhtäkkiä ollutkaan enää paikkaan sidottua.
Entä jos laajennamme ajatusmaailmaamme ja mietimme, että kannattaako enää eri kaupunkien tiedekunnissa antaa samojen valtakunnallisten osaamistavoitteiden mukaista opetusta? Voisiko luennot nauhoittaa ja jakaa nämä nauhoitetut luennot esimerkiksi kaikkiin viiteen lääketieteelliseen tiedekuntaan? Mitä etuna on siitä, että jokainen tiedekunta käyttää paljon opetus- ja sairaalaresursseja opetukseen vuodesta toiseen?
Digiaika on nyt mahdollistanut, että luento-opetus on kokonaan etänä ja Oulussa esimerkiksi lastentautien kurssilla valtaosa luennoista nauhoitettiin ja ne olivat kurssin ajan opiskelijoiden katsottavissa vuorokauden ympäri. Minun opetusharjoitteluni kehittämiskohde lastentautien kurssilla oli luento-opetus. Pidin opetuksen Zoomin välityksellä ja käytin sisällön tuottamiseen valtakunnallisia osaamiskriteerejä. Yliopistopedagogiikan kurssilla kuului tehdä asiantuntijavierailu valitsemaansa kohteeseen ja tein sen Turun lääketieteelliseen tiedekuntaan ja perehdyin heidän lastentautien kurssin opetukseen. Opetus oli pääosin samanlaista kuin Oulussa.
Miten siis valtavien säästöpaineiden keskellä voidaan vielä
perustella, että vuodesta toiseen viidessä eri tiedekunnassa annetaan samojen
osaamiskriteerien mukaista opetusta? Onko aika jatkaa muutosta, jonka
koronavirus sai aikaa digipedagogiikan saralla? Meidän täytyy vähintäänkin alkaa valmistautua
lisämuutoksiin. Jos haluamme jatkaa joka tiedekunnassa opetusta entisellä
tavalla, niin täytyy pohtia, että onko se perusteltua ja resurssien oikeaa
käyttöä.
Kirjoittaja: Riitta Niinimäki, yliopistopedagogiikan
opiskelija
