Aktivoivat opetusmenetelmät lääketieteessä

Tehtävä: Etsi itseäsi kiinnostava refereetason artikkeli päivän teemasta, josta olet ollut poissa. Tee valitsemastasi artikkelista lyhyt pohdiskeleva blogikirjoitus ja kiteytä postauksen loppuun kaksi asiaa artikkelista, jotka haluat erityisesti jakaa muille ryhmäläisille tai kysymys, mihin toivoisit keskustelua blogissa.

Pohdin aikaisemmassa blogi-tekstissäni (https://yliopistopedagogistapostia.blogspot.com/2022/10/ ), onko luento-opetus kuollut. Jatkan nyt pohdiskelua hieman samasta aiheesta pohjautuen Eeva Pyörälän artikkeliin ”Paradigman muutos ja aktivoivat oppimismenetelmät lääketieteen koulutuksessa” (Yliopistopedagogiikka 2014). Vaikka artikkeli on kirjoitettu lähes 10 vuotta sitten, on aihe edelleen hyvin ajankohtainen: Mitä lääketieteen opetuksessa voidaan tarjota luentojen tilalle?

Pyörälä esittelee artikkelissaan neljä aktivoivaa oppimismenetelmää lääketieteessä: 1) Ongelmalähtöinen oppiminen (problem-based learning); 2) Tapauspohjainen oppiminen (case-based learning tai case method); 3) Ryhmälähtöinen oppiminen (team-based learning) ja 4) Käänteinen oppiminen (flipped classroom). Opetusmenetelmät on esitetty kuvassa 1. Lääketieteen opetuksessa on perinteisesti käytetty näitä opetusmenetelmiä jo pitkään. Osa lääketieteellisistä tiedekunnista on jo luopunut opettajakeskeisistä opetusmenetelmistä kuten luento-opetuksesta lähes kokonaan. Kaikki nämä opetusmetodit perustuvat itseohjautuvaan oppimiseen, joissa opiskelijat jaetaan eri suuruisiin ryhmiin. Ryhmissä he oppivat myös ryhmässä toimimista, mikä tukee heidän ammatillista kasvuaan osaksi hoitotiimin jäsenyyttä. Kaikissa opetusmetodit rakennetaan jakson osaamistavoitteiden pohjalta ja noudattavat siten linjakasta opetusta. Opetuksella aktivoidaan heidän omaa ja yhteisöllistä tiedonrakentamistaan sekä kykyä kriittisesti arvioida ja tuottaa uutta tietoa.

Kuva 1.  Aktivoivien oppimismenetelmien vertailu (Pyörälä Eeva, Yliopistopedagogiikka 2014)

Oppimislähtöisen ja yhteisöllisen oppimisen näkökulmat yliopisto-opetukseen sekä linjakkaan opetuksen malli ovat lyöneet läpi myös lääketieteen koulutuksessa. Tässä uudessa lääketieteen koulutuksen ajattelutavassa on siirrytty opettajakeskeisestä opiskelija- ja oppimiskeskeiseen näkemykseen. Siinä korostetaan opiskelijan omia oppimisprosesseja tiedon siirtämisen sijaan. Opiskelija on aktiivinen tiedonrakentaja, joka yhdistelee aiemmin oppimiaan tietoja, taitoja ja osaamista uuteen opittuun asiaan. Näin hän pystyy todennäköisemmin arvioimaan uutta tietoa kriittisesti ja soveltamaan osaamistaan uusiin tilanteisiin ja luomaan uutta tietoa. Opettajan rooli muuttuu taas asiantuntijatiedon siirtäjästä opiskelijoiden oppimisprosessien tukijaksi. Opettajan keskeinen tehtävä on tukea opiskelijan oppimisprosessia suunnittelemalla opetus linjakkaasti siten, että opetuksella on mielekkäät osaamistavoitteet, oppimismenetelmät ja arviointikäytännöt, jotka tukevat opiskelijoiden syväoppimista ja osaamistavoitteiden saavuttamista.

Lääketieteessä on totuttu siihen, että toiminnan perustana on tutkittu tieto, ja on ollut hienoa huomata, että näin toimitaan myös opetuksen suhteen. Erilaisten lääketieteellisten opetusmetodien käytöstä alkaa olla paljon tutkimusnäyttöä: Mikä toimii ja mikä ei. Tutkimusnäyttö puhuu näiden aktivoivien opetusmenetelmien puolesta, mutta niihin liittyy myös haasteita. Tutkimuksissa opiskelijat ovat raportoineet aktivoivien menetelmien haasteiksi sen, että ne vievät huomattavasti aikaa, ja tämä pitäisi huomioida myös opinto-ohjelmassa. Opiskelija joutuu ottamaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja käyttämään enemmän aikaa itseopiskeluun.  Tämän lisäksi opiskelijoiden digitaidoissa voi olla isojakin eroja eikä kaikilla ole välttämättä käytössä samantasoisia laitteita.

Myös opettajille pitäisi tarjota pedagogista koulutusta, jotta he pystyisivät toimimaan opetuksessaan vuorovaikutteisesti ja osaisivat valmistaa hyviä oppimateriaalia (mm. verkkoluentoja, digitaalisia oppimateriaaleja jne.). Uusien opetusmenetelmien käyttöön otto ja kehittely vaatii paljon aikaa, kuin materiaalin tuottaminen on ainakin alkuun varsin aikaa vievää. Pyörälä painottaa, että opettajat tutustuisivat oman alansa digitaalisiin aineistoihin ja tarvittaessa tekisivät niitä itse tai yhteistyössä opettajien ja opiskelijoiden kanssa. Kaikkea ei siis tarvitse luoda itse ja monenlaiset digitaaliset aineistopankit yleistyvät. Toisaalta opettajan opetukseen käyttämä aika voi lisääntyä, kun luennot jakautuvat mahdollisesti ryhmäopetuksiin. Uudet opetustavat vaativat uusia oppimisympäristöjä, kuten taitopajoja ja simulaatiokeskuksia, mutta myös digitaalisia aineistoja, videoleikkeitä ja -luentoja, mutta myös uusia arviointimenetelmiä. Opetusta pitää siis resursoida uudelleen, varsinkin opetuksen resurssit pienenevät koko ajan tai eivät ainakaan seuraa opiskelijamäärien kasvua. Pyörälän mukaan, opiskelijoita voidaan käyttää myös resurssina, kun he opettavat toisiaan näissä pienryhmissä. Voi toki olla, että kun muutosprosessi on saatu läpi, ja opetusmuodosta on tullut kaikille tutumpaa, opiskelu ja opetus muuttuu sujuvammaksi. Mutta tämä vaatinee uusien tapojen opettelua niin opiskelijoilta kuin opettajilta.

Aktivoivat opetusmenetelmät on todettu oppimisen näkökulmasta tehokkaiksi, mutta ne vaativat yliopisto-opettajilta monipuolista pedagogista kouluttautumista, uusien menetelmien suunnittelua, toteutusta ja käyttöönottoa. Miten tämä huomioidaan yliopiston resursseissa?

Lähteet:

Pyörälä Eeva. Paradigman muutos ja aktivoivat oppimismenetelmät lääketieteen koulutuksessa. Yliopistopedagogiikka 2/2014: https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2014/12/09/paradigman-muutos-ja-aktivoivat-oppimismenetelmat-laaketieteen-koulutuksessa/ (ladattu 27.3.2023)

Kirjoittaja: Marika Paalanne