Evaluation of competence-based teaching in higher education: From theory to practice

Tehtävä: Tutustu artikkeliin. Tee pohdiskeleva blogipostaus ja kiteytä postauksen loppuun kaksi asiaa, jotka haluat erityisesti jakaa muille ryhmäläisille tai kysymys, mihin toivoisit keskustelua blogissa.

Bergsmann, Schultes, Winter, Schober ja Spiel (2014) käsittelevät artikkelissaan osaamisperustaista opetusta korkeakouluissa, ja sitä miten opiskelijan osaamista oikeasti arvioidaan. Arvioinnin haasteiksi he mainitsevat mm. seuraavat: 1) Nykyiset osaamisen arviointiin tarkoitetut menetelmät keskittyvät usein yksittäisten opiskelijoiden arviointiin (esim. kurssiarvosanat). Osaamisperustaisessa korkeakouluopetuksessa tarvitaan kuitenkin menetelmiä koko opetussuunnitelmassa määritetyn osaamisen arviointiin. Kun hankittu osaaminen laitetaan arvioinnin keskiöön, osaamistutkimuksesta (competence research) johdetut laatukriteerit on otettava huomioon. 2) Nykyiset arviointimenetelmät keskittyvät usein varsin spesifeihin asioihin opetusprosessissa (esim. yksittäinen kurssi tai tietty kontesti). Osaamisperustainen korkeakouluopetus edellyttää kattavampaa näkemystä jotta se johtaa systemaattiseen arviointiin. 3) Arvioinnissa saatetaan keskittyä tilannearvioihin, eikä oteta huomioon sidosryhmien tarpeita. Osaamisperustaisessa korkeakouluopetuksessa olisi kuitenkin hyvä soveltaa osallistavaa arviointia (participatory evaluation approach), joka sisällyttää korkeakoulujen eri sidostryhmät arviointiprosessiin. (Bergsmann et al. 2014.)

Bergmann et al. (2014) ovatkin kehittäneet arvioinnin tueksi kirjallisuuteen (comptence research + participatory evaluation) nojaavan konseptin jossa on kolme eri vaihetta:

1. Ensimmäisessä vaiheessa arvioidaan sitä, onko saatava osaaminen (ideaalitilanne) hyvin määritelty opetussuunnitelmassa. Arviointiin otetaan mukaan kaikki relevantit sidosryhmät. Näistä paperissa on mainittu esimerkiksi rehtori, opetussuunnitelmatyöryhmä, laadunhallinta, opettajat ja opiskelijat. 
2. Toisessa vaiheessa arvioidaan opetusprosessia, ja sitä mitä osaamista opiskelijat tosiasiallisesti ovat hankkineet (todellinen tilanne). Tässä pyritetään siis kartoittamaan mikä on ideaalitilanteen ja todellisen tilanteen ero. Eri sidosryhmien subjektiivisia arvioita hankitusta osaamisesta voidaan hankkia esimerkiksi nettikyselyillä – Tärkeää on kysyä ainakin opiskelijoiden ja opettajien mielipiteitä. 
3. Kolmannessa vaiheessa arvioidaan opetuksen konkreettisia lähtökohtia. Jos arvioinnin ensimmäisessä vaiheessa määritelty osaamisen ideaalitilanne, ja toisessa vaiheessa kartoitettu todellinen tilanne kohtaavat, tässä vaiheessa tutkitaan mitkä olivat opetusprosessin vahvuudet. Jos taas ideaalitilanne ja todellinen tilanne poikkeavat toisistaa, halutaan tietysti tietää mitkä ovat opetusprosessin heikkoudet. Katse käännetään opetussuunnitelmaan, opetusmetodeihin, kokeisiin, ja opiskelijoiden oppimisprosessiin. 

Arviointikonseptin lisäksi artikkelissa tarjotaan strategia, joka tukee teoreettisesta arviointikonseptista siirtymistä käytäntöön. Sekä arviointikonsepti että sen käyttöönottostrategia on tarkoitettu opetuksen sisäiseen arviointiin sellaisissa korkeakouluissa, joissa on jo siirrytty osaamisperusteisen opetussuunnitelman käyttöön. (Bergsmann et al. 2014.)

En ole itse ollut laajemmin mukana meidän koulutusohjelman opetussuunnitelmatyöskentelyssä, mutta tämän kurssin aikana, sekä jo aiemmin kahvipöytäkeskusteluissa korviin on tarttunut keskustelua osaamisperustaisesta opetussuunnitelmasta ja työelämärelevanssista – johon sillä kai tähdätään. Siksi olin hieman yllättynyt, ettei artikkelissa ainakaan eksplisiittisesti mainittu työelämän edustajia yhtenä mahdollisena sidosryhmänä, joka olisi hyvä jotenkin huomioida esimerkiksi siinä vaiheessa, kun osaamistavoitteita määritellään opetussuunnitelmaan. Opetussuunnitelmaanhan on kuitenkin tarkoitus määrittää se, millaista osaamista tällä hetkellä pidetään tärkeänä, ja mitä tarvitaan, kuka siihen olisi parempi vastaamaan kuin niiden yritysten edustajat, jotka näitä tulevaisuuden osaajia olisivat palkkaamassa?

Muistan itse että kun valmistuin AMK:n bittipuolelta aikoinaan, olin ihan pihalla siitä mitä pitäisi olla pätevä tekemään, ja millaisille aloille hakemaan. Tutkinnon aikana käytiin introkursseja vaikka ja mistä, mutta en ollut opinnoissa niin itseohjautuva, että olisin tajunnut mistä aiheista omaa ymmärrystä olisi pitänyt syventää että olisi kuumempaa kamaa työmarkkinoilla. Valmistuttuani osasin vähän koodailla, vähän kaapeloida, vähän kirjanpitoa – Mutta päässä ei ollut sellaista käsitystä minkä alan ammattilainen olen. Yliopiston aikana oma ajattelu kehittyi hurjasti, mutta opinnoista tuntui katoavan työelämälinkitys, kun ei ollut harjoitteluita, tai laajempaa keskustelua siitä, mitkä polut yliopiston jälkeen odottavat. Minusta se, että osaamisperustaisuuteen ja työelämärelevanssiin kiinnitetään enemmän huomiota sekä AMK:ssa että yliopistossa onkin ihan älyttömän hyvä juttu.

Kysymys johon haluaisin keskustelua: Koulutuksen duaalimallissa yliopiston painotuksena on perinteisesti ollut tutkimus, ja ammattikorkeakouluissa painotuksena on ollut käytäntö. Nykyään työelämäkytköksistä puhutaan kuitenkin yhä enemmän yliopistollakin - Onko duaalimallin rajat hämärtymässä? Onko teidän koulutusohjelmassa opetussuunnitelmassa kuvattu mielestänne tarpeeksi hyvin mitä taitoja opintojen aikana pitäisi saavuttaa, ja miten eri opiskeluvalinnat vaikuttaa työllistymiseen tulevaisuudessa? 

Lähteet:

Bergsmann, Evelyn, Schultes, Marie-Therese, Winter, Petra, Schober, Barbara and Spiel, Christiane, (2015), Evaluation of competence-based teaching in higher education: From theory to practice, Evaluation and Program Planning, 52, issue C, p. 1-9

Kirjoittaja:
Heidi Hartikainen
Yliopistopedagogiikan opiskelija
Oulun yliopisto